Nämä blogikirjoitukset ovat alkuperäisen Ihmisten rauha -kirjoituksen kommentointia ja lisäyksiä.
Sotaa voidaan käydä monella tavalla. Uudet tavat ovat parhaita, koska niihin ei osata suhtautua eikä niitä vastaan osata puolustautua. Mikä tahansa on sotaa, jossa alkutilanteesta lopputilanteeseen valtaa ja resursseja on siirtynyt merkittävästi yhdeltä laumalta toiselle laumalle.
Uusia tapoja käydä sotaa keksitään koko ajan ja monet vanhat muistetaan, kun tarve niille ilmaantuu. Viime vuosikymmeninä on käyty sotaa aseettomilla armeijoilla. Kun aseettomat armeijat saapuvat paikalla, ihmisiä kuolee, yhteiskunta joutuu käyttämään valtavia summia tilanteen hallinnassa pitämiseen ja valtaa ja resursseja siirtyy tulijoille. Pidemmän aikavälin tavoite voi olla maan väestörakenteen muuttaminen.
Kaikki selkeitä sodan merkkejä. Kansainväliset sopimukset takaavat, ettei lauma kykene puolustautumaan, jos armeijalla ei ole aseita. Aseeton armeija voi vain kävellä rajan yli.
Siksi kansainväliset sopimukset ovat osa ongelmaa. Olen jatkuvasti kannustanut kansainväliseen sopimiseen. Kannustan nytkin. Kuitenkin sopimusten periaatteiden tulisi olla sellaisia, ettei niitä noudattavien valtioiden/laumojen oma turvallisuus vaarannu. Kaikkien poikkeuksien pitäisi olla mahdollisimman lyhytaikaisia ja paikallisia.
Tästä saa nyt käsityksen, että jokin tietty taho järjestelisi aseettomat armeijat. Vastausta voi olla kyllä tai ei. Kumpikin tapa hyödyttää jota kuta. Olosuhteet voivat olla otolliset aseettomien armeijojen synnylle. Sisällissodat ja pakolaisuus ovat kuin luonnonvoima, joka päästetään irti. Kun näin tapahtuu, jotkin tahot saattavat katsoa hyötyvänsä tilanteesta ja manipuloivat sitä edelleen.
Toisaalta, kun ”hyvä idea” on keksitty, miksei sitä toteutettaisi uudelleen. Ja uudelleen.
Ihmisten rauhan kannalta tässä on ongelmana erityisesti äitilauman oikeudet. Heidän olemassaolonsa ja reviirinsä tulee olla turvattuja. Heidän ei pidä kansainvälisessä painostuksessa joutua tekemään asioita, jotka vaarantavat ne.
Lisäksi täytyy huomioida, onko pakolaisiksi lähtevien kotimaiden tilanne korjattavissa. Onko se ulkopuolisten omaneduntavoittelun kiistakapula? Onko etniset riidat sellaisia, että valtion hajottaminen ja useampi valtio voisi korjata tilanteen? Onko uskonnolla korostunut asema, joka vaikeuttaa yhteiskuntarauhan aikaansaamista ja dominoi niitäkin, jotka eivät usko, kuten uskonto määrittää? Näihin kaikkiin tilanteisiin pitäisi puuttua.
Usein vain omaneduntavoittelu menee kaiken muun edelle. Etnisiä riitoja ei tahdota ratkaista, koska rajoja ei tahdota muuttaa eikä väestönsiirtoja tehdä – ne kuitenkin tavallisesti takaavat rauhan. Pitäisi olla realistisia eikä odottaa, että pitkään tapelleet ryhmät tai laumat jotenkin yhtäkkiä olisivatkin ylimpiä ystävyksiä. Heistä voi sellaisia tulla, jos rajat ovat selkeät eikä huomattavia eturistiriitoja ole.
Uskontoa yleensä käytetään oman vallanhalun välineenä. Ihmiset uskovat, että kyse on todella uskonnosta, kun kyse on oikeasti vallasta ja resursseista. Tavallisesti omasta edusta muiden kustannuksella.
Epävakaa, monikulttuurellinen ja ristiriitojen riivaama valtio ajautuu usein autoritääriseen valtaan. Siinä jokin ryhmä ottaa vallan itselleen taatakseen omat etunsa koko valtion alueella. On heidänkin etunsa, että toisinajattelijat lähtevät. Se sementoi heidän valtansa ja saattaa vihollisiksi kokemansa valtiot epätasapainoon. Aseettoman armeijan mukana kulkee moni, joka on valmis työstämään ideologiaa ja tarttumaan aseisiin. Se on täydellinen häive.