Jengisodista, muiden säännöistä ja reviiritaisteluista

Jengiytyminen on selkeä merkki ihmisten ryhmäkäyttäytymisestä ja ryhmien välisestä valtataistelusta. Viime aikoina tästä ilmiöstä on puhuttu paljon Suomessa, jossa pelätään asioiden olevan matkalla samaan suuntaan kuin Ruotsissa. Ruotsissa on menty siihen pisteeseen, että armeija on pyydetty auttamaan poliisia väkivallan ehkäisemisessä.

  Mistä jengiytymisessä oikein on kyse? Moni väittää, että kyse on maahanmuuttajiin kohdistuvasta rasismista tai heikoista kotiuttamistoimista. Kyse ei ole pohjimmiltaan näistä asioista. Kyse on erilaisten ihmisryhmien välisestä reviiritaistelusta. Rasismihuutelu sopii tähän taisteluun hyvin yhtenä aseena.

  Pohjimmiltaan kyse on siitä, että uusi selkeästi erilaisen kulttuurin omaava ja ulkoisesti erilainen apinalauma tulee vanhan apinalauman reviirille. Tällöin syntyy herkästi ”muiden säännöt” -ilmiö. Uusi ryhmä ei katso, että kantaväestön säännöt sitoisivat heitä – hehän eivät ole olleet niitä laatimassa.

  Tästä voisi tehdä sen johtapäätöksen, että osallistaminen päätöksentekoon olisi avain jengiytymisen ja käytännössä kahden lauman välisen riitatilanteen ratkaisemiseen. Siinä on jonkin verran ituakin, mutta usein uusi lauma on niin pieni, ettei sen ääni kuitenkaan kuulu kovin voimakkaasti, jolloin tilanne ei paljon muutu. Toisaalta kantaväestö ei yleensä tahdo myötäillä tulijaryhmän arvoja kovin pitkälle.

  Jos kuvitellaan tilanne, että tulijaryhmä on kasvanut poliittiselta vaikutusvoimaltaan niin suureksi, että se kykenee tehokkaasti ajamaan sille tärkeitä asioita ja arvoja, vaaka keikahtaa helposti toisin päin. Kantaväestö kokee, että sen olemassaolo on vaarassa, sille tärkeistä asioista päättävät muut eikä kyse ole enää heidän omista säännöistä. Tällainen tilanne ajaa maan helposti vaikeaan poliittiseen tilanteeseen.

  Olen kirjoittanut vahvoista rajoista muualla. Tarkoitan niillä asioita, jotka ihmisten välisessä kanssakäymisessä muodostuvat esteiksi. Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi kieli, uskonto tai erilainen ulkonäkö. On helppo syyttää rasismista kaikkea, mutta lopulta jokainen ihmisryhmä tahtoo olla olemassa – ja niillä täytyy olla oikeus olla olemassa. Oikeus, jota täytyy valvoa. Vastaus ongelmiin ei voi olla, että käytännössä tuhotaan tietynlaiset ihmiset. Jos rasismista puhutaan, pidän tällaista kansanmurha-ajattelua kaikkein pahimpana rasismin muotona. Siksi vahvat rajat eivät ole kokonaan huono asia.

  Vahvat rajat muodostuvat myös syiksi sille, ettei uuden yhteiskunnan sääntöjä noudateta ja että ihmiset jakautuvat hyvin vahvasti ”meihin ja noihin muihin”. Tähän auttaa lopulta vain tulokkaiden mukautuminen kantaväestöön. Jos tulokkaat eivät kykene mukautumaan kantaväestöön, heidän ei pitäisi muuttaa pysyvästi kantaväestön reviirille, koska se lisää vastakkainasettelua ja jopa väkivaltaa.

  Yksi vasta-argumentti tälle on, että jengisodissa taistelevat lähinnä tulokasryhmät keskenään. Tämä on eri asia kuin jengiytymisen perimmäiset syyt. Jengit taistelevat keskenään saadakseen lisää valtaa ja ratkaistakseen ryhmän sisäisen arvojärjestyksen. Jengit kapinoivat samalla myös ”muiden sääntöjä” vastaan ja pyrkivät saamaan itselleen elintilaa.

  Väitän, että ihmiset käyttäytyvät näin hyvin pitkälle tietämättään. He toki sanovat itselleen erilaisia asioita ja oikeuttavat siten oman käyttäytymisensä ja lopulta moni todellinen ja kuviteltu asia on kasaantunut kasaksi, josta alkuperäistä motiivia on enää vaikea hahmottaa. Alkuperäinen motiivi on tietenkin ihmisen lajityypillistä ryhmäkäyttäytymistä eli reviiritaisteluista.

  Reviiritaistelut eivät kokonaan lakkaa koskaan niin kauan kuin ihmisryhmät identifioituvat eri ryhmiksi. Jos vahvat rajat pysyvät, mukautumista ei tapahdu. Olisi väärin ihmiskuntaa kohtaan vaatia, että kantaväestö tuhoaisi itsensä ja reviirinsä, jonka he tarvitsevat ollakseen olemassa – se tuhoaisi hiljakseen ihmiskunnan suurimman rikkauden eli monimuotoisuuden. Siksi tulisi tarkkaan pohtia, minkälaista muuttoliikettä kannustetaan ja mitä siitä seuraa.